Pastoraali hiipii luontoon

Finlandia-ehdokkaanakin olleen Aki Ollikaisen uutuus Pastoraali upottaa lukijansa suomalaiseen perinnemaisemaan nimensä mukaisesti. Pastoraalilla tarkoitetaan paimenidylliä ja se usein kuvastaa kaukokaipuuta yksinkertaiseen maalaiselämään.

Ollikaisen kirjan tapahtumat sijoittuvat aamusta seuraavaan aamuun, auringon noususta toiseen. Ollaan maatilalla, jossa kolme sukupolvea on viettämässä kesää, heidän naapureihinsa myös tutustumme päivän kestävän matkan varrella. Päivän hämärtyessä illaksi on jokin muuttunut ja muuttumassa. Tuo päivä on yllättävä taitekohta kaikille tarinan hahmoille, kullekin omalla tavallaan.

Aki Ollikaisen kieli on jopa runollista. Hänen virkkeensä hyväilevät erityisesti luontoa ja sen eläimistöä. Vai mitä sanotte:

Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian – suuren hauen mossahduksen kaislikossa, tuuleenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta.

Tarinaan on upotettu erittäin paljon luontoon liittyviä mystisiä elementtejä, mutta ne eivät oikein pääse kaikesta Ollikaisen yrittämisestä huolimatta vallalleen riittävästi. Kuvaus jää kauniiksi, mutta vähän pysähtyneeksi kiiltokuvaksi maaseudusta. Sama vika oli mm. Moment in the Reeds -elokuvassa, jossa jatkuvasti kailottavat linnut ja tuulen tuulahdukset alkoivat vain loppujen lopuksi kyllästyttää. Samalla pitkin tarinaa toistuvat vastaparit: elämä ja kuolema, mennyt ja nykyisyys, musta ja valkoinen, päivä ja yö. Ollaan jossain niiden puolessavälissä selkeästi.

Kirjan tarina on omalla verkkaisella ja maalailevalla tavallaan sympaattinen, vaikka epäilinkin sen olevan itseni ikäiseltä kirjailijalta omanikäisilleen kirjoittama. Kaikki kirjassa ilmenevät asiat ovat myös oman sukupolveni sukupolvikokemuksia: joku lähti Ruotsiin silloin 60- ja 70-luvulla, maatalouden kannattavuus on romahtanut, sutta pelätään ja kyytä kytätään, kukkakoristeisissa kahvikupeissa on kullatut reunukset. Idylli ei rikkoudu.

Jos tämä teos kiinnostaa, niin se kannattaa lukea ehdottomasti kerralla. Mielellään sateisena päivänä.

Musta Saara naurattaakin

Pirkko Saisio käsittelee viime vuosien ajankohtaisia teemoja uutuusnäytelmässään Musta Saara. Kävin katsomassa näytelmän ennakkonäytöksessä Kansallisteatterissa.

Musta Saara kääräisee romanikertojien kautta tarinaan aineksia oikeistopopulismin noususta, nationalismin ja pakolaiskysymyksen yhteentörmäyksestä, kuten myös nykyajan työmarkkinoista.

Millainen turvapaikka Eurooppa oikein on, kun se selkeästi hylkii omiakin etnisiä vähemmistöjään, esimerkiksi romaneja.

Saision tekstissä populistit huutavat, että heillä on ratkaisu vanhentuvan Euroopan ongelmiin, mutta keskittyvät ratkaisujen sijasta (kovasti Marie ja Jean-Marie Le Penin näköisen) isän ja tyttären shakespearemaiseen kamppailuun.

Vaikka vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa toistellaankin puheissa, niin näytelmässä lauletaan:”Ei tasa-arvo koske minkäänlaista naista, ei meitä tanssityttöjä varsinkaan. Köyhät, kurjat ja muukalaiset ovat esteettinen haitta kaikessa mauttomuudessaan, joten menköön muualle harhailemaan…”

Vakavista aiheistaan huolimatta Musta Saara on viihdyttävä. Täytyy muistaa, että se on musiikkiteatteria ja aihe on karnevalisoitu, vaikka vakavuuttakaan ei puutu.

Mutta kuka oli se Saara? Hän oli legendan mukaan Maria Magdalenan palvelija, joka matkasi Palestiinasta Ranskan Camargueen. Pyhä Saara tai Saara Egyptiläinen on romanien suojeluspyhimys, josta suomalaiset romanit käyttävät (ainakin wikipedian mukaan, korjatkaa jos olen väärässä) myös nimeä Kurki Saara.

Saision näytelmässä samaiseen Camargueen matkaavat entisen sikalan tontille Romaniassa tuupatut romanit – ja törmäävät perille päästyään niin nationalisteihin kuin mereltä lautoilla tuleviin turvapaikanhakijoihin.

Laura Jäntin ohjauksessa Juha Muje, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Sinikka Sokka ja Erkki Saarela loistavat. Erityiset pojot annan kuinkin Janne Marja-Aholle ja musiikista vastanneelle Jussi Tuurnalle.

 

 

 

 

Hyvää syntymäpäivää Siltala!

Siltala Kustannus vietti eilisiltana 10-vuotisjuhlaansa Teatterikorkeakoulun sisäpihalla.

Paikalla oli koko kustannusalan kerma ja tietenkin siltalalaiset kirjailijat Kari Hotakaisesta Aleksi Mainioon ja Aulikki Oksaseen.

Piskuisen Siltala-kustantamon perustamisen aikoihin koko kustannusalalla kuohui. Suurmediayhtiö Sanoma oli haukannut WSOY:n ja tämä ei tyydyttänyt kirjallisuusjohtajana toiminutta Touko Siltalaa eikä hänen veljeään, WSOY:n tietokirjakustantajaa, Aleksia.

Veljekset lähtivät näyttävästi lätkimään Bulevardi 10:stä, ja kaappasivat kainaloonsa joukon eturivin kirjailijoita. Ensimmäisenä syksynä kustantamo julkaisi kolme teosta: Pirkko Saisiota, Hannu Raittilaa sekä salaperäisen Pauli Kohelon teoksen Ohessa tilinumeroni.

Siltalan katalogi on pysynyt kapeana, mutta tämä määrä on riittänyt pitämään kustantamon pään pinnalla. Ajatus on sama kuin huippuravintoloissa: ruokalista kannattaa pitää suppeana, niin silloin kaikki tarjoiltu on aina huolella valmistettua ja tuoretta. Aika hyvä periaate!

Jokaisella kustantamolla on syömähampaansa. Isot kustantamot keräävät vuotuisia tuottoja erityisesti oppimateriaali- ja tietokirjapuolelta. Siltala ei huseeraa oppimateriaalipuolella ollenkaan, joten heidän syömähampaansa on tänä syksynä eittämättä Kari Hotakaisen kirjoittamana kirja Kimi Räikkösestä, joka on herättänyt jo ennen julkaisemistaan suurta kansainvälistäkin kiinnostusta.

Kirja-ala on ollut pienemmissä ja suuremmissa ongelmissa koko tämän kymmenen vuoden ajan.

Kaunokirjallisuuden myynti on ollut loivassa laskussa ja kilpailu lukijoista, siis kirjojen ostajista, tiukkaa. Alalla nähty kuohunta ei ota loppuakseen, kun isot talot keskittyvät entistä tehokkaammiksi julkaisu- ja julkisuuskoneiksi.

Tässä kisassa onkin piristävää, että Siltalan kaltaisia pienempiä kustantamoja löytyy vielä – näin kirjallisuuden kenttä pysyy myös jatkossa myös sisällöiltään rikkaampana.

 

Kyltyyri

”Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!”
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri –
se on Kiinassa Kiinaan myyri –
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.

Eino Leino