Pastoraali hiipii luontoon

Finlandia-ehdokkaanakin olleen Aki Ollikaisen uutuus Pastoraali upottaa lukijansa suomalaiseen perinnemaisemaan nimensä mukaisesti. Pastoraalilla tarkoitetaan paimenidylliä ja se usein kuvastaa kaukokaipuuta yksinkertaiseen maalaiselämään.

Ollikaisen kirjan tapahtumat sijoittuvat aamusta seuraavaan aamuun, auringon noususta toiseen. Ollaan maatilalla, jossa kolme sukupolvea on viettämässä kesää, heidän naapureihinsa myös tutustumme päivän kestävän matkan varrella. Päivän hämärtyessä illaksi on jokin muuttunut ja muuttumassa. Tuo päivä on yllättävä taitekohta kaikille tarinan hahmoille, kullekin omalla tavallaan.

Aki Ollikaisen kieli on jopa runollista. Hänen virkkeensä hyväilevät erityisesti luontoa ja sen eläimistöä. Vai mitä sanotte:

Hiljaisuus kulki yli ruohikon, ohi rantakoivujen, läpi kaislikon ja levittäytyi tyynen järven ylle. Ja kuinka monta ääntä tuo hiljaisuus kätki sisäänsä? Koko aamuöisen maanpiirin kakofonian – suuren hauen mossahduksen kaislikossa, tuuleenväreen haapapuun lehdissä. Se oli äänistä kudottua hiljaisuutta.

Tarinaan on upotettu erittäin paljon luontoon liittyviä mystisiä elementtejä, mutta ne eivät oikein pääse kaikesta Ollikaisen yrittämisestä huolimatta vallalleen riittävästi. Kuvaus jää kauniiksi, mutta vähän pysähtyneeksi kiiltokuvaksi maaseudusta. Sama vika oli mm. Moment in the Reeds -elokuvassa, jossa jatkuvasti kailottavat linnut ja tuulen tuulahdukset alkoivat vain loppujen lopuksi kyllästyttää. Samalla pitkin tarinaa toistuvat vastaparit: elämä ja kuolema, mennyt ja nykyisyys, musta ja valkoinen, päivä ja yö. Ollaan jossain niiden puolessavälissä selkeästi.

Kirjan tarina on omalla verkkaisella ja maalailevalla tavallaan sympaattinen, vaikka epäilinkin sen olevan itseni ikäiseltä kirjailijalta omanikäisilleen kirjoittama. Kaikki kirjassa ilmenevät asiat ovat myös oman sukupolveni sukupolvikokemuksia: joku lähti Ruotsiin silloin 60- ja 70-luvulla, maatalouden kannattavuus on romahtanut, sutta pelätään ja kyytä kytätään, kukkakoristeisissa kahvikupeissa on kullatut reunukset. Idylli ei rikkoudu.

Jos tämä teos kiinnostaa, niin se kannattaa lukea ehdottomasti kerralla. Mielellään sateisena päivänä.

Musta Saara naurattaakin

Pirkko Saisio käsittelee viime vuosien ajankohtaisia teemoja uutuusnäytelmässään Musta Saara. Kävin katsomassa näytelmän ennakkonäytöksessä Kansallisteatterissa.

Musta Saara kääräisee romanikertojien kautta tarinaan aineksia oikeistopopulismin noususta, nationalismin ja pakolaiskysymyksen yhteentörmäyksestä, kuten myös nykyajan työmarkkinoista.

Millainen turvapaikka Eurooppa oikein on, kun se selkeästi hylkii omiakin etnisiä vähemmistöjään, esimerkiksi romaneja.

Saision tekstissä populistit huutavat, että heillä on ratkaisu vanhentuvan Euroopan ongelmiin, mutta keskittyvät ratkaisujen sijasta (kovasti Marie ja Jean-Marie Le Penin näköisen) isän ja tyttären shakespearemaiseen kamppailuun.

Vaikka vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa toistellaankin puheissa, niin näytelmässä lauletaan:”Ei tasa-arvo koske minkäänlaista naista, ei meitä tanssityttöjä varsinkaan. Köyhät, kurjat ja muukalaiset ovat esteettinen haitta kaikessa mauttomuudessaan, joten menköön muualle harhailemaan…”

Vakavista aiheistaan huolimatta Musta Saara on viihdyttävä. Täytyy muistaa, että se on musiikkiteatteria ja aihe on karnevalisoitu, vaikka vakavuuttakaan ei puutu.

Mutta kuka oli se Saara? Hän oli legendan mukaan Maria Magdalenan palvelija, joka matkasi Palestiinasta Ranskan Camargueen. Pyhä Saara tai Saara Egyptiläinen on romanien suojeluspyhimys, josta suomalaiset romanit käyttävät (ainakin wikipedian mukaan, korjatkaa jos olen väärässä) myös nimeä Kurki Saara.

Saision näytelmässä samaiseen Camargueen matkaavat entisen sikalan tontille Romaniassa tuupatut romanit – ja törmäävät perille päästyään niin nationalisteihin kuin mereltä lautoilla tuleviin turvapaikanhakijoihin.

Laura Jäntin ohjauksessa Juha Muje, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Sinikka Sokka ja Erkki Saarela loistavat. Erityiset pojot annan kuinkin Janne Marja-Aholle ja musiikista vastanneelle Jussi Tuurnalle.

 

 

 

 

Hyvää syntymäpäivää Madonna!

Madonna Louise Veronica Ciccone, Queen of Pop, täyttää tänään kuusikymmentä vuotta.

Madonna on yksi kautta aikojen menestyksellisimmistä muusikoista – hän on itse asiassa määritellyt pop-kulttuurin uusiksi. Hän on uudistanut artistiminäänsä koko uransa ajan, mutta onnistunut myös laajentamaan yleisönsä käsityksiä arvoista. Tässä mielessä hän on ollut yksi poliittisimmista artisteista pop-genressä kautta aikojen.

Madonnan uran alku oli yhtä hetkutusta. Hän teki sinänsä harmittomia pop-kappaleita ja toimi seksisymbolina ja samalla tyyli-ikonina monille nuorille naisille – puhuttiin Madonna stylestä: raskas meikki, halpoja isoja rihkamakoruja, pitsihansikkaat, bolero-takki ja porkkanapöksyt. Hän oli diskodiiva aikana, jolloin diskodiivoja ei enää oikein ollut.

madonna-desperately-seeking-susan.jpg

Vuodesta 84 lähtien aloimme nähdä poliittisempaa ja kohua herättävämpää Madonnaa. Muun muassa Like a Virgin -hitin pelättiin Yhdysvaltojen konservatiivipiireissä uhkaavan perinteisiä perhearvoja. Julisteita Madonnasta poltettiin, tunteet kuumenivat. Papa don’t preach sai Paavi Johannes Paavali II:n suosittelemaan tähden maailmankiertueen boikotointia.

Merkittävin tekijä Madonnan uran alussa olivat hänen musiikkivideonsa. MTV ja muut musiikkikanavat aloittivat toimintansa ja Madonna ymmärsi musiikkivideoiden merkityksen markkinoinnille. Syntyipä niistä videoista sitten kohuakin, joka tottakai satoi Madonnan laariin. Like a prayer syletytti erityisesti Vatikaanissa. Pepsi peräytyi viiden miljoonan dollarin mainoskampanjastaan Madonnan kanssa samaisen biisin takia.  Noh, Madonna nauroi matkalla pankkiin, koska joka tapauksessa sai nuo rahat.

Madonna on onnistunut tuomaan ristiriitaisuutta aiheuttavia teemoja esiin koko uransa ajan. Hän on härnännyt kuvastollaan uskontoja, toiminut LGBT-ihmisten tukijana, ottanut kantaa Lähi-idän tilanteeseen, puolustanut HIV-positiivisia ja AIDS-potilaita aikana, jolloin tautia pidettiin lähinnä ruttona, on käyttänyt kuvastossaan seksuaalisuutta koko laajassa kirjossaan, julkaissut kirjan seksistä jne. Hän on myös alkanut haastaa käsitystämme naisten ikääntymisestä.

Tämän hetken näkökannasta kaikki tehty näyttää todella viattomalta, mutta noihin aikoihin moraalimyrsky oli valtava. Maailma on muuttunut ja Madonna on toiminut arvoliberaalina johtajana joukoilleen.

Madonnan uralla on mielestäni kaksi huippukohtaa: Blond Ambition ja Confessions -kiertueet. Niissä kiteytyy hänen uransa huippukohdat: Blond Ambition -kiertueen kaltaista karavaania ja lavashowta ei oltu nähty koskaan aiemmin ja tästä kiertueesta voi katsoa alkaneen nykyisen kiertuejärjestäjien kilpavarustelun. Itse asiassa Madonnan on laskettu tienanneen kiertueillaan kaikista muusikoista eniten, noin 1,4 miljardia dollaria. Onpahan taskurahaa vaikka siihen kasvojen kiristykseen.

Kiertue jatkoi myös uskonnollisilla teemoilla leikittelyä, mutta toi myös naisen tuolloin julkeana pidettyä seksuaalisuutta esille ennennäkemättömällä tavalla – Madonna vähän kuin masturboi tötterötisseineen lavalla. Kauheaa! Kohu!Confessions -kiertue (ja Confessions on the Dancefloor -levy) palautti Madonnan juurilleen diskokuningattareksi ja toi uusia sukupolvia hänen yleisöikseen. Hän jatkoi tällä kiertueella uskontoteemojaan: sekä kristityt että juutalaiset ja muslimit hermostuivat.

Mistä on siis Madonna tehty? Uskonnosta, seksistä ja ennakkoluuloja vastaan taistelusta sekä naisen aseman parantamisesta populaarikulttuurista.

Katseen kohde ei ole pelkästään enää katseen kohde, vaan omatahtoinen ja omapäinen tekijä.

Kulttuurilta leikataan?

Valtiovarainministeriön budjettiesitys valmistui viime viikolla. Tällä viikolla VVM jauhaa budjetin läpi muiden ministeriöiden kanssa ja varsinainen budjettiriihi pidetään loppukuusta.

Tutkailin ministeriön esityksen läpi kulttuurin osalta ja leikkauksiahan  sieltä on tulossa.
Valtiovarainministeriö haluaisi tehdä myös kulttuurista entistäkin peliriippuvaisemman.

Unknown-1.jpeg

Talousarvioesityksessä kulttuurilta ollaan nimittäin tiputtamassa noin 15 miljoonaa euroa pois ensi vuoden budjetista. Tämä nyt ei maailmaa kaatane, mutta pitää muistaa, että koko kulttuurin osuus valtion budjetista on noin 0,7 prosenttia.

Siinä piskuisessa rahapurossa viisitoistakin miljoonaa tuntuu kovalta rahalta – sillä rahallahan maksaisi esimerkiksi 550 henkilön taiteilijaeläkkeen tai kaksikymmenkertaistaisi Valtion kansallisgallerian (siis Kiasma, Ateneum ja Sinebrychoff) vuoden taidehankintamäärärahat.

Budjettiesityksessä merkittävintä on kuitenkin kulttuurin rahoitusrakenteeseen kaavailtu muutos. Aiempina vuosina noin puolet kulttuuribudjetista on rahoitettu verovaroista ja toinen puolikas on tullut veikkausvoittovaroista, siis rahapelaamisesta kerätyistä roposista.

Ensi vuoden kulttuuribudjetti on jo voittopuolisesti rahapelien päällä, koska valtiovarainministeriö ehdottaa, että 55,5 prosenttia taiteen ja kulttuurin rahoista tulisi rahapelitoimintojen tuotoista.

Näin on toimittu aiemminkin, taiteen ja kulttuurin rahapeliriippuvuutta kasvatettiin lamavuosina, mutta sen jälkeen sitä on yritetty palauttaa uomiinsa pikkuhiljaa. 50/50 -tilanteeseen pääsyyn meni se parisenkymmentä vuotta. Pikkuvikoja, heleppo korjata!

Jos rahapelivarojen osuus kasvaa hallitsemattomasti, tekee se olon kulttuurikentällä ahtaaksi. Jos valtaosa rahoista tulisi verojen kautta, olisi toiminta pysyvämpää ja sitoutuneempaa kuin tuulisella pelirahalla pelatessa. Valtion on siis hankalampi sitoutua mihinkään pysyvämpään veikkausvoittovarojen kanssa.

VM on käsittääkseni yrittänyt tätä prosenttijumppaa jo useasti ennenkin, mutta eduskunta on palautellut verorahoituksen osuutta syksyn budjettikeskusteluissa aina ylemmäksi.

Tässä budjetissa pitää kuitenkin löytää rahoitus mm. sote-uudistushankkeen kuluille (sen valmistelu maksaa muuten saman verran kuin vuosi taidetta ja kulttuuria verovaroista), joten ministeriön ehdotuksella saattaa alkaa olla enemmän ja enemmän kannatusta.

Kummallinen mieleni

Miksi kirjan keskeyttäminen on niin vaikeaa? Tunnen monia ihmisiä, jotka voivat yksikertaisesti heittää kirjan käsistään, jos se ei heitä miellytä. Tunnen myös loikkareita, jotka loikkaavat ilman mitään sieluntuskia tylsimpien ja hitaiden kohtien yli. Itse olen suhtautunut kirjaan kuin kirjaan vihkikaavamaisesti, osoittaen uskollisuutta ja rakkautta niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.

Nyt olen kohdannut voittajani. Tämä tiiliskivi jyräsi minut.

Unknown.jpeg

Olen odottanut oikeaa hetkeä Pamukin lukemiseksi ja se koitti jäädessäni kesälomalle. Olin lukenut tästä teoksesta useita kritiikkejä, kuten myös Pamukin haastatteluja hänen vieraillessaan Suomessa.  Enkä kuitenkaan osannut kiinnittää huomiota siihen, että esimerkiksi Aamulehden kritiikissä mainittiin sivumennen:

Kerronta on paikoin puuduttavaa, mutta yksittäiset kuvat pelastavat paljon.

Kirja kertoo isänsä jalanjälkiä seuraavan Mevlutin tarinaa kuusikymmentäluvulta aina 2000-luvulle. Kirjan tarina nivoutuu periaatteessa Turkin kohtalonvuosiin sotilasvallankaappauksineen, sähkön yksityistämisineen, AKP:n nousuun, Persianlahden sotaan jne.

Valitettavaa, että kaikki tämä ei oikeastaan nivoudu koko Mevlutin tarinaan. Turkin tapahtumat vyöryvät taustalla koko ajan, mutta Mevlut se vain heittää korennon olalleen iltaisin ja lähtee myymään jogurttia, jäätelöä ja bozaa koko ajan kasvavan Istanbulin kaduille. Mikään ei ikäänkuin kosketa Mevlutin elämää, vaan hän se vain porskuttaa köyhää elämäänsä, varastaa väärän vaimonkin ohimennen, mutta rakastaa tätä väärääkin vaimoa ihan ok.

Kaikki kuvataan hyvin pikkutarkasti ja kun Mevlut huudahtaa booo-zaaa noin kolmannellasadalla kirjan sivulla, niin alkaa jo suoraan sanottuna tuntua henkiseltä vesikidutukselta.

Elämä soittelee Mevlutille samaa levyä koko ajan, ja dj-Pamuk on lähtenyt kesälomille – meidän lukijoiden harmiksi.

Että siis paikoin puuduttavaa kerrontaa? Ei pelkästään puuduttavaa, vaan neliraajahalvaannuttavaa. On eri asia kertoa asioista hitaasti, kuin jaarittelevasti.Olisin käyttänyt lomani paremmin, jos olisin seurannut maalin kuivumista.

Kirjassa on kunnioitettavat 763 sivua. Kerronnan pikkupikkutarkkuudesta kertoo jotain, että tämän lisäksi kirjasta löytyy henkilöhakemisto sekä erillinen kronologia kaikista yhteiskunnallisista ja mevlutistisista tapahtumista.

Uuvahdin sivulle 619. Siinä Mevlut on poliisiasemalla. Oi kuinka jännää.

Hyvää syntymäpäivää Siltala!

Siltala Kustannus vietti eilisiltana 10-vuotisjuhlaansa Teatterikorkeakoulun sisäpihalla.

Paikalla oli koko kustannusalan kerma ja tietenkin siltalalaiset kirjailijat Kari Hotakaisesta Aleksi Mainioon ja Aulikki Oksaseen.

Piskuisen Siltala-kustantamon perustamisen aikoihin koko kustannusalalla kuohui. Suurmediayhtiö Sanoma oli haukannut WSOY:n ja tämä ei tyydyttänyt kirjallisuusjohtajana toiminutta Touko Siltalaa eikä hänen veljeään, WSOY:n tietokirjakustantajaa, Aleksia.

Veljekset lähtivät näyttävästi lätkimään Bulevardi 10:stä, ja kaappasivat kainaloonsa joukon eturivin kirjailijoita. Ensimmäisenä syksynä kustantamo julkaisi kolme teosta: Pirkko Saisiota, Hannu Raittilaa sekä salaperäisen Pauli Kohelon teoksen Ohessa tilinumeroni.

Siltalan katalogi on pysynyt kapeana, mutta tämä määrä on riittänyt pitämään kustantamon pään pinnalla. Ajatus on sama kuin huippuravintoloissa: ruokalista kannattaa pitää suppeana, niin silloin kaikki tarjoiltu on aina huolella valmistettua ja tuoretta. Aika hyvä periaate!

Jokaisella kustantamolla on syömähampaansa. Isot kustantamot keräävät vuotuisia tuottoja erityisesti oppimateriaali- ja tietokirjapuolelta. Siltala ei huseeraa oppimateriaalipuolella ollenkaan, joten heidän syömähampaansa on tänä syksynä eittämättä Kari Hotakaisen kirjoittamana kirja Kimi Räikkösestä, joka on herättänyt jo ennen julkaisemistaan suurta kansainvälistäkin kiinnostusta.

Kirja-ala on ollut pienemmissä ja suuremmissa ongelmissa koko tämän kymmenen vuoden ajan.

Kaunokirjallisuuden myynti on ollut loivassa laskussa ja kilpailu lukijoista, siis kirjojen ostajista, tiukkaa. Alalla nähty kuohunta ei ota loppuakseen, kun isot talot keskittyvät entistä tehokkaammiksi julkaisu- ja julkisuuskoneiksi.

Tässä kisassa onkin piristävää, että Siltalan kaltaisia pienempiä kustantamoja löytyy vielä – näin kirjallisuuden kenttä pysyy myös jatkossa myös sisällöiltään rikkaampana.

 

Mikä ihmeen Kyltyyri?

Työskentelen päivisin Ylen uutis- ja ajankohtaisohjelmien visuaalisuuden parissa päivittäistuotantopalvelujen päällikkönä. Aiemmin olen työskennellyt Ylellä mm. kulttuuritoimituksen päällikkönä.

Seuraan erityisellä hartaudella visuaalista kulttuuria kaikissa muodoissaan, mutta harrastan muutoinkin kulttuuria ja taidetta erittäin laajalla kirjolla: kiertelen näyttelyitä, luen paljon, käyn konserteissa, katselen elokuvia ja olen kiinnostunut myös mediakulttuuriin liittyvistä ilmiöistä.
Muutoin elämäni täyttyy erityisesti koirani Topiaksen kanssa kuljailusta eri puolilla Helsinkiä. Teen myös työn ohessa vähän omaan alaani liittyviä jatko-opintoja.Päivittelen tänne blogiin siis lähinnä kulttuuriin liittyviä kokemuksiani ja näkemyksiäni.
Mielipiteeni ovat harmittomia ja omiani, en siis edusta tässä blogissa millään muotoa työnantajaani.
Lukuiloa!